Kyllä jouluna pitää mieli pahoittaa, jos ei omaa niin jonkun muun.

Ei, kukaan ei pilannut joulua, tuskinpa edes itse.
En nyt vaan oikein välitä joulusta, todella jäätävän täyteen odotuksia lastattu stressijuhla, tai olisi ellen olisi irtisanoutunut koko höskästä.

-En osta lahjoja, ja lahjani muille ihmisille on se ettei minullekaan tarvitse ostaa.
Tämä kirkastui minulle vuosia sitten jouluruuhkassa krääsäliikkeitä selkä hiessä kolutessani ja arpoessani että mitä kellekin.
Siiiis... teen tätä vapaaehtoisesti? Kärsin ja pähkäilen tungoksessa, ramppaan ees taas kauppojen väliä ja tulen kotiin paljon köyhempänä mukanani kassillinen rojua.

Ei, ei minun tarvitse, olenhan aikuinen jolla on itsemääräämisoikeus(sille ei voi kukaan mitään vaikka haluaisikin) joten päätin lopettaa.

-Deadlinet. Kaiken, siis KAIKEN on oltava valmis 23. Päivä jotta aattona voi jäädä hermolomalle. Ruuat ostettu, luonnollisesti yli tarpeen, lahjat ostettu ja paketoitu, joulusiivous tehtynä ja kaikki täydellistä.

No mutta eihän se ole kivaa. Eiköhän ne lapsetkin tykkää joulusta koska niiden ei tarvitse pistää rikka ristiin, kunhan odottavat aattoa käsi ojossa ja lähmivät muutamat piparitaikinat siinä matkalla.
Hei, ain't nobody got time for that!

Joulu on siis lukkoon lyöty suma pyhäpäiviä jossa ihmiseltä ei kyselöä että sopiiko vai eikö, se vaan on nyt näin. Onko ihmiset vapaaehtoisesti siis hyväksyneet tämän? No toki ja kaikkea paljon hullumpaakin.

Mun jouluun kuuluu ainoastaan aattona illanvietto ja jouluruokien syönti äipän kanssa. Se on ja pysyy. Yleensä ollaan kahestaan, tänä vuonna pikku-Rane tuli mukaan tietysti, ja pyysin äijänkin mukaan koska hän ei ollut menossa omalle äidilleen.

Nooh, kiirehän siinä tuli kun otin pienet torkut äxänä säkkituolissa jonka jälkeen olinkin oikein virkeä jopa.

Jouluateria oli hyvä, kuten aina, ja Rane ainoana lapsena oli huomion keskipiste. Nöyryytin sitä jopa sillä hupparilla.

Demonpuppy

Se väsähti.

Sen jälkeen mentiin äijälle, ja istuttiin iltaa jokunen tunti.

Joulupäivänä loppu mun joulu, hevostelemaan ja iltatalliinkin.olin lupautunut.
Yhtäkkiä oli kylmä kuin siperiassa, hyi hele... homma oli hidasta paksuissa vaatteissa ja huonoissa hanskoissa, pääsin lähtemään kotia kohti vasta ysiltä ja...
AJOIN EKASSA MUTKASSA OJAAN.
Voi helvetin perkele. Liian syvä oja, ei päässyt edes hitaalla nelivedolla irti. Kokeilin kyllä kunnes auto ei liikkunut enää mihinkään. Äh.
Autoja kulki harvakseen ohi ja kaikki oli jotain hemmetin turisteja joilla ei ollut hajuakaan paikallisista traktorikuskeista. Hinurin soittoon.. onneksi lähellä oli joku hinauspulju josta pääsi iso auto parissakymmenessä minuutissa paikalle ja veti koslan takasin tielle ja pääsin jatkamaan. "luojan" kiitos hinureista. Ens jouluna toivon pukilta vinssiä.
Rane parka vähän säikähti ja mönki omalta penkiltään loppumatkaksi syliin nukkumaan.
Kotona itekin vaan suorin vartaloin petiin, koska tapanina on taas aamutalli.

Hienosti nukuin liian pitkään että tuli kiire. No, se kiire loppui äkkiä kun huomasin että siinä koiraa lähtiessäni aamulenkittämään lukitsin itseni ulos. Hahhah.
Onneksi oli puhelin taskussa ja soitin tallille että myöhästyn, tulen heti kun keksin että miten. Onneksi olin illalla laittanut aamuväkirehut valmiiksi joten talon väen oli helppo ne jakaa eikä tarvinnut arpoa.
Tunti myöhässä pääsin paikalle, päivä oli hiton raskas, todennäköisesti siksi että oon varmaan hieman väsynyt, ylirasittunut, stressaantunut ja näistä johtuen en ole jaksanut huolehtia syömisistä tarpeeksi hyvin.

Pikku talliapuri hyörii innokkaana mukana... eiku!

Mutta joulu on lusittu! On aika rentoutua...

Loppuhuomautuksena: jos joku on miettinyt että kauanko kynnellä kestää kasvaa takaisin jos se lähtee irti niin minä tiedän.
viime vuonna joulun aikoihin(piru vie joulusiivoukset) taistelussa kukkaruukkua vastaan menetetty isovarpaan kynsi on viimein entisensä!

Kolme viikkoa koira-arkea :)

Näin se elämä muuttuu, vauvahan tuokin on.

Hyvät puolet joita odotin koiran omistamiselta ovat toteutuneet.
Ei heräämisen välttelyä ja kolmen tunnin kitumista säkkituolissa ennen kun voi alkaa toimia, ehei!
Nyt tehdään niin että kun huomaan että pentu herää, syöksyn vetämään ensimmäiset vastaantulevat housut jalkaan, sekoilen avaimien, puhelimen ja koirannamien kanssa, puen päällysvaatteet ja siihen mennessä kun kilisyttelen pantaa, pentu on jo kupsahtanut uudestaan. Siinähän puen pantaa velttona retkottavalle unikeolle, oevoe :D

Sitten nostan ynisevän vauvan tolpilleen ja lähdemme ulos, koska ei se vielä varmaan tajua että sillä voi olla jäätävä kus hät sitten kun se herää, koska se nukkuu aika pitkät yöt.

Plz viel viis minsaa...

Heti kun ulko-ovi aukeaa niin unet karisee silmistä ja se lähtee rehvakkaana kanssani odottamaan hissiä.
Ja kusee samantien kun päästään ulos. Kyllähän sen voi arvata.

Vien sitä ulos ekana aamulla ja vikana illalla, ja siinä välissä säännöllisen epäsäännöllisesti kun se mun mukana kulkee kuitenkin. Nukkuu muuten automatkat kiltisti ampujan puolen penkillä, ja jopa torkkuu möykkäämättä autossa jos mulla on vaikka joku hieronta-asiakas.

Näin mennään autoillen.

Alusta asti se on tehnyt hätänsä mieluummin ulos, melkein yhen käden sormilla taitaa olla laskettavissa että montako kertaa on sisälle lirahtanut, en odottanut että se lähtis luistamaan näin hyvin.

Tosin ensimmäistä kertaa kun oltiin äijän luona yötä, se kusi matolle ja yön aikana oli vääntänyt kolmet tortut sille samaiselle matolle mutta en kertonut siitä mitään(siivosin kaikessa hiljaisuudessa) koska muuten M olisi kuvitellut haistavansa sen paskan hajun koko ajan :D sillä on vähän omat jutut siisteyden suhteen, ei mitään logiikkaa, ei niin minkäänlaista...

Tässä vaiheessa yritetään vaan kertoa kakaralle että hyppiminen ja pureminen, not cool.
Puremisentarve on kuitenkin jäätävä, joten löytyy kyllä kaikennäköisiä siihen suunnattuja leluja, jos ne ois vaikka maistuvampia ku mun kengät tai mikä vaan jota ei myydä eläinkaupassa. So far so good...

The pallo, pallo vittuilee ja se pitää tappaa! Mutta pallolla on väsytystaktiikka..

Kolmessa viikossa se on kasvanut ja kehittynyt ihan mielettömästi. Hihnan päässä pyörivästä väkkärästä on tullut väkkärä joka jo tietää mihin se on menossa, miten hissiä odotetaan, missä on kotiovi ja alkeita siitä ettei saa sinkoilla ees taas ihmisen edestä.
Mitä muuhun ulkoiluun tulee.. nooh, se on ollut maailmassa vasta 3kk, hämmästeltävä ei lopu ihan heti kesken. Ihan niinkuin taluttais tuhisevaa siiliä!

nuusk NUUSK!

Vesikoiraa tästä ei tule, tarkkaan kiertää lätäköt ja kiljuu jos rapun ulkoportaat on veden vallassa kun ei niille sillon voi astua!

Kisut.. aluksi ne ei tienny että mikä se on, kissa, koira, what?
olivat neutraaleja, eivät lähestyneet sitä juurikaan.
Ensitapaamisella Touko veti sitä kolmesti turpaan mutta silloin olikin kyse ruuasta. Silloin Touko on varsinainen Rinssi Rohkea. Noin muuten sitten taas.. se juoksee karkuun. Ja sehän on Ranen mielestä tosi kivaa! Kunnes Toukkis on tylsimys ja hyppää kiipeilypuuhun.

Touko päivystää huolissaan.

Kake on näyttänyt vittuuntuneelta koko kolme viikkoa. Rane yrittää tehdä tuttavuutta ja leikkiä, mutta kielimuuri on valtava... mitenpä kissa suhtautuu siihen jos joku ryntää reteesti luokse, suu auki toki ja hampaat esillä, ja sitten hosuu etutassulla toista leikkimään. Kake kattoo vaan nenä nyrpyllän et haluutko turpaan vai?

 Se ei lupia kysele. Nyt Kake saa maistaa omaa lääkettään.

Luotan kyllä kissoihin ettei ne vahingoita koiraa, tassua saattaa tulla mutta ei todellakaan kauheen herkästi eikä kynsiä käytetä. Saisivat itseasiassa pitää5% vähän parempaa jöötä sille. Helposti uskallan jättää sen kisujen kanssa kolmistaan jos menen kauppaan tai salille.

En ikinä uskonut että pääsen näin vähällä, mutta onneksi tulee uhma/murrosikä niin otetaan varmaan multakin luulot pois!

Ihmisiin sosiaalistuu ainakin tehokkaasti kun talleilla on jo rakkautta vannovia fanilaumoja ;) toisille koirille saattaa olla vaan välinpitämätön, mutta niitäkin tapaa tässä pikkuhiljaa kun saa näinä aikoina rokotukset.
Yksi säikähdyskokemuskin oli... oltiin illan vikalla lenkillä ihan taajama-alueella, niin viereisten talojen pihasta syöksähti irti oleva isompi koira, tietenkin irti ja täysin kuurona omistajansa huudoille. Rane säikähti, kietoi mut remmiinsä, sen jälkeen heittäytyi maahan kiljumaan ja sätkimään ja paketoi itsensä hihnaan kanssa. Kiva.
Saattaapi olla että annoin välitöntä palautetta ..."Niin mites toi koirien irtipitäminen >:C ..." ja niin eespäin. Aika tyhmää kuvitella että kaupunkialueella on aina itsestäänselvästi yksin...

Aargh, vaikka toi ei vaatteita tarvi niin tilasin ebaystä Juicy Couturen hupparin sille... ihan vaan söpöilläkseni! Sallitaan mulle nyt yks tollanen juttu, en mä sitä ala lastenvaunuissa kuskaamaan kuitenkaan :D

<3 myyhyhyy

Välihuomautus.

Miksköhän mun profiilissa on merkattu että mun ala on "kemikaalit"? Kinda funny :D mut en mä kyl ite tollasta laittas(vai laitoinko?)... puistokemisti. Tsiisus. No menkööt.

Hauva tuli taloon.

Perjantai 5. 12 mun pieni joululahjapentu(no, ei se ole mikään joululahja jos sen itse ostaa mutta fiilistellään nyt samalla lailla kun piirretyissä kun lapsi löytää rusetilla koristellun koiranpennun kuusen alta jouluaattona, tai siis päivänä koska ne on ains jenkkipiirrettyjä. Tää on mulle close enough koska on joulukuu ja mä en ikinä penskana saanut mitään eläintä.)

Pieni tuli siis Eestistä Suomeen, ja sen minulle välittänyt kasvattaja iloksemme pystyi pudottamaan sen mutsille tikkurilaan kotimatkallaan ettei meidän tarvinnut sitten erikseen seuraavana päivänä hakea sitä tuolta vähän kauempaa.

Kaikki paitsi yksi pennuista ilmeisesti tuli suomeen, ja sitten, siinä se viimein oli!
En tiedä miten kuvailla asias paremmin, olin kuitenkin odottanut sitä pitkään ja siinä se viimein oli! Olo oli hämmentynyt, hyvällä tavalla. Onhan kyseessä kuitenkin uusi perheenjäsen :)
Perheenjäsen joka kusi samantien mutsin lattialle ehehehe :D

Todella rohkea ja määrätietoinen pieni koira joka halusi tutkia joka paikan!
Paperihommat laitettiin kuntoon, viime hetken ohjeet saatiin (ai niin nytpä muistin että mun piti saada pennun hoito-ohjeet, täytyypä kysellä niitä vaikka kyllä toi näemmä on hengissä pysynyt, mutta kumminkin, siellä voi olla arvokkaita vinkkejä.)
Sitten lähettiinkin siitä kotiin ja ei siinä muuta kun penska autoon ja menoks.
Hetken aikaa se kiljui siinä ampujan paikalla itekseen, mutta kun totesin sille että vooi voi ei kukaan kuule sun huutoas, niin se nyykähti uneen pää mun kyynärtaipeessa, eikä herännyt edes siihen kun vaihdoin vaihteita. Retkotti vaan.
Lupaavaa, koska mun uus aisapari tulee viettämään jokusen hetken elämästään autossa.

Näin se autoilee <3

Mentiin kotiin kattomaan että miltäs siellä näyttää ja mitä kissapojat on mieltä.
Vastaanotto oli hyvin neutraali, hetken nenät yhteen ja sitten eri teille.
Pojat näyttää siltä ettei ne tienny että mikä se on, kissa? Koira? Ei se ainakaan hauku ja haukotellessaan siitä kuuluu "NJÄÄÄ!" Joten ei voi olla varma.

Touko kyllä otti varman päälle ja löi sitä pari kertaa nyrkillä päähän kun se tuli liian lähelle Toukon ruokailua, ja se on pyhä asia. You just don't.

Luotan poikiin tässä asiassa, ja voin antaa ihan turvallisin mielin antaa pennun olla samassa tilassa kisujen kanssa, onhan niiden aikaisemmat koirakokemukset olleet kääpiöpinsereitä, huoh.
Niin paljon kun eläimistä voi mennä takuuseen, olen noiden kohdalla vakuuttunut siitä etteivät ne kynsi tai muuten satuta sitä.

Sitten juosta kipaisin nopeasti siwassa hakemassa mun postissa tulleen koiranulkoilutuspipon (hei, jos mä alan bostailee tuolla ulkona säässä kun säässä, ekana aamulla ja vikana illalla, niin mulla on vähän parempi mieli jos sen pystyy tekemään tyylillä) koska olen viluinen, ulkoillakseni mukavasti talvella mun pitää naamioitua makuupussiksi eikä omassa hyllyssä ole kuin tallipipoja.

Rane nyyhkytti oven takana lyhyen hetken, ja vartin poissaoloni aikan oli våäntånyt tortut matolle, koska ulkona ei voinut keskittyä kun liikaa uusia hajuja ja pantakin on uus juttu.

Tästä jatketaan :)

Vähän piilossa pitää nukkua alkuun.

Yllättävä käänne :)

 Joitain päiviä ennen kuin pennun piti tulla mulle, kasvattaja lähettää viestin että yhdestä toisesta pentueesta jäi musta urospentu vapaaksi, että haluanko vielä vaihtaa.
Nooh, nooh... halusin, koska ei mulla tietenkään ole vielä mitään sidettä siihen punaseen kaveriin.

Tapaushan oli sellainen, että kasvattajan tutulle, virolaisessa kennelissä oli syntynyt 4 pentua, 3 punaista ja yksi musta. Tiesin tästä jo aikaisemmin mutta homma meni niin että nartun ja uroksen omistajat saisivat ensin valita itselleen pennut, ja sitten  kaksi muuta matkaisivat suomeen myyntiin.
En jotenkin jaksanut uskoa että juuri ainoa musta jäisi vapaaksi joten en laskenut sen kortin varaan, mutta näemmä ässä jäi hihaan silti :).

Niin tuli pentu suomeen. Nehän on siis suomi-alkuperäisiä, puhdasrotuisia, paperillisia ja asianmukaisesti hoidettuja hienoja pentuja eikä asiassa ollut tai ole mitään hämärää.

Pieni takapakki tuli kun joku ulkopuolinen kasvattaja siellä Viron päässä oli saanut Viron kennelliiton haluamaan tarkastaa koko pentueen ennen rekisteröintiä, joten ennen minulle tuloaan pentu-raasu joutui reissaamaan vielä kerran edestakaisin.

Ensipuraisu omituiseen koiramaailmaan..?

Joka tapauksessa uuden perheenjäsenen kotiutuminen oli enää vajaan viikon päässä :)

Pikku Rane luppakorva(kasvattajan kuva) 

Elämä jatkuu.

No, vaikka tilanne on nyt se, että minulla ei ole ajokorttia, rahojani, asianajajaa sun muuta, on mulla kuitenkin kisut, hevonen ja duunit jotka pitää hoitaa.

Lisäksi päätin että nyt on aika toteuttaa pitkään harkitsemani hanke, eli aika on kypsä ottaa koira.
2 vuotta mietin koiran hommaamista, itseasiassa mietin sitä jo ennen kisuja mutta koska asuin silloisen miesystäväni kanssa joka ei kauheasti välitä koirista (voiskohan johtua että lähisukulaisillaan on kääpiöpinsereitä?) tulikin sitten koiran sijasta hommattua tupa täyteen naukujia.
Se oli ovelaa, olin puhunut koirasta ja miehestä oikein huokui vastahakoisuus joten eräänä päivänä se alkoi puhua jostain näkemästään annetaan kissoja-ilmoituksesta jonka avulla hän sitten ohjasi minut etsimään meille koiran sijasta kissapoikia ja näinhän siinä kävi silloin :D kyllä se osas olla ovela, god damn... mutta hyvä näin.

Ajatus koirasta siis hautautui, mutta sepä nousi esiin. Nyt on pakko tunnustaa että mikä siihen johti.

Katsoin telkkarista Hatchiko- leffan.

Oikeasti.

Älkää katsoko sitä leffaa. Katottiin se äijäni kanssa ja kummatkin yritti peitellä nenäliinan tarvetta.
Saakelin Hatchiko ja Richard Gere...

No, kuitenkin. Mä en ole ihastunut kaikkiin koirarotuihin joten rotu oli myös asia jota piti vatvoa pitkään. Jostain syystä kaikki pystykorvat on aina miellyttänyt mua, mutta asun kerrostalossa joten räksyominaisuus ei innost mua, koiran pitää olla keskikokoa tai pienehkö eikä turkkirotua.
Leffan koira oli aivan ihana mutta koska se on Akita, on semmoinen aivan liian iso mulle, ei resurssit riitä.
Sitten keksin Shiban!
On kuin pieni Akita, luonteeltaan itsenäinen, itsepäinen, siisti, fiksu ja jokseenkin kissamainen.
Ja "oispa kaljaa"- koira on söpö.

Enhän minä tiedä koirista juuri mitään, enkä niiden hankkimisestä. Ilmeisesti kasvattajiin pitää ottaa yhteyttä joten googlettelin listan niitä ja aloin soitella.

Niitä on mustia ja punasia, ja ensisijaisesti yli-ikäisenä teinibläkkärinä halusin mustan, ja uros piti olla koska kaikki eläimeni ovat ukkoja ja minä olen prinsessa.

Harvalla kasvattajalla oli mustia koiria joten päädyin pommittamaan samaa kasvattajaa jolta eräs tuttavani oli hommannut mustan shiban.

No, tälle kasvattajalle ei myöskään ollut tullut mustia pentuja ja narttuja oli jäänyt tyhjäksikin, joten koska nyt oli niin oikea aika koiralle että päätin että värillä ei ole väliä ja löin hommat lukkoon punasesta pennusta. Onhan hevonenkin punainen joten mitä sitten?
Kävin näyttäytymässä ja juttelemassa, kasvattajan kanssa tultiin hyvin juttuun ja hän vaikutti oikein järki-ihmiseltä ja vissiin minäkin hänestä kun sopimukseen päästiin :)

Sitten alkoi kuukauden odotus jonka aikana aloin varovaisesti ostella tavaroita uutta perheenjäsentä varten!

Huom. Ennen tätä olin kuukausien ajan kysynyt itseltäni joka päivä että olenko nyt satavarma, ja joka päivä tulin siihen tulokseen että kyllä olen.

Aftermath pt.1

Mutsi oli mun himassa viihdyttämässä kisuja kun tulin.

Istahdin säkkituoliin jumittamaan vieläkin tokkuraisena ja oikeastaan järkyttyneenä tästä kaikesta häpäisystä. Jos on kontrollifriikin vikaa niinkuin mussa on niin ei tohon voi reagoida hyvin. Jos joutuu täysin muiden armoille pakkoauktoriteetin toimesta niin siinä ei ole itsellä kontrollia mihinkään mitä tapahtuu. Se on itseasiassa aika sairasta.

Heti kun pääsin pois, soitin talleille/tallinpitäjille joiden kanssa olin sopinut tallivuoroista/kengityksistä sun muusta sillä ajalla kun olin hieman estynyt ja kerroin koko jutun. 

Arvostan suuresti saamaani tukea ja myötäelämistä heiltä.

Sen lauantai-illan kökötin säkkituolissani ja yritin syödä. Ei ollu helppoo, ei maistunut. 

Ovessa salpa ja varmuuslukko päällä, -poliisien varalta. Olin kuitenkin kotiutunut kourassani toistaiseksi voimassaoleva etsintälupa.

Harvemmin sitä on tuntenut itseään niin turvattomaksi. En koe että virkavalta voisi enää olla se taho johon minkä tahansa hädän tullen voisin turvautua.

Kun kerroin juttua suht avoimesti tallikavereille ja ihan kaikille kelle nyt keksin avatakseni ihmisten silmät, erottui kaksi ihmisryhmää;

He jotka kauhistuivat että miten meillä suomessa voi olla tälläistä?!

Ja sitten...

He jotka luovat minuun "no kyllä siihen joku syy oli"-katseen ja sanovat että valitsisit seuras paremmin.

EI! 

Ensinnäkään, ne joiden sotkuja nämä ovat, eivät kuulu ystäväpiiriini. En liiku niissä piireissä. Mä olen saakeli sentään tallilla aamusta iltaan enkä ole edes erityisen sosiaalinen.

Toisekseen, ne ihmiset eivät ole tehneet mulle yhtään mitään pahaa, ja samaa ei voi sanoa sinipukuisista.

Tiedän siis puoleni, mutta seison yksinäni jatkossakin. Maailmassa on hyvin vähän luotettavia ihmisiä.

Ikävä kyllä tapahtumahetkellä Maltalla lomaillut äijäni ei ollut kauhean sympaattinen mua kohtaan vaan tapansa mukaan meuhkasi jotain omiaan... kuulemma siksi että oli huolissaan tms mikskä sitä nyt kuvais... mutta tämä ei ole hänen sotansa. Asia ei saa koskettaa häntä millään tavalla, ja hänellä ei tavallaan ole oikeutta valita sitä tapaa jolla tukea minua.

Joten päädyin dumppaamaan koko ukon ja vetäisemään kevyen 32 päivän putken heppahommia, oikeastaan aamusta iltaan ja joka päivä. Tallimestaripoloinen oli loukannut kätensä ähkyhevosen kanssa ja joutui saikulle, niin tuurasin häntä sitten koska mikäpä olisi parempaa terapiaa kun kakan heitto ja raudan takominen? En keksi, juttelu ei ainakaan jeesannut. Tuli ainakin oltua hiton tehokas. 

Koko päivä tallilla, paskanlappoa, kengitystä, hierontaa, ratsastusta ja sen jälkeen himaan, turpa täyteen lääkkeitä ja sit voikin kiillottaa vaikka pölyisiä kattolamppuja ja pestä juuriharjalla keittiön kattoa johon liesituulettimen takia kerääntyy likaa.

Tiskata siihen asti että oikeastaan nukkuu jo laittaessaan viimeisiä lautasia kuivauskaappiin ja sitten kaatuu sohvalle.

Kyllä, linnoittauduin sohvalle nukkumaan ainakin kuukaudeksi. Tapaan tehdä jotain tollasta sillon kun ei pysty rentoutumaankin.

Kävin muuten yksityisellä lääkärilläkin hakemassa ymmärrystä. Vaikka selitin asian luonteen, oli mut laitettu yleislääkärille joka tarinan kuultuaan sanoi voivansa kirjoittaa reseptin närästyslääkkeelle.

ANTEEKSI MITÄ?

En nyt sano sen tarkemmin mutta en tehnyt kiltisti, saatana.

Kävin myös oikeusaputoimistossa, mutta eihän siitä ollut mitään apua. Kuulemma sitten jos tarvii lakimiestä oikeudessa tms...? 

No enhän mä sellaista tarvi pelkästään vaan jonkun joka tuntee lain kiemurat ja voi auttaa mua ajamaan tätä käsillä olevaa asiaa joka on minulle kamalan sekava. 

Olen vieläkin hieman jäässä asioiden hoitamisen suhteen ja pitäisi se asianajaja soittaa, tai no, olen parit kerrat yrittänyt mutta en tarpeeksi aktiivisesti, ne kun ovat kiireisiä. Ellen hoida hommia niin ne siat vie todennäköisesti multa kaikki säästöt joten aika tyhjän päällä tässä ollaan.

Aion tehdä oikeusasiamiehelle kantelun ensimmäisestä kotietsinnästä joka oli laiton, ja sen lisäksi ainakin mun kohtelusta putkassa, en tiedä meneekö se heitteillejättönimikkeellä vai millä joten näihin asioihin sitä asiantuntija-apua tarvitsen. Ja miten lienee ollut mun kuulustelukunnon laita...

Mä kostan kun kykenen. Voitan aina jos yksikin ihminen menettää sokean luottamuksensa suomen poliisivoimiin.

Minä tiedän nyt suurinpiirtein mitä ja miksi, mutta menee liian diipiksi, ei näitä juttuja oikein voi heittää sosiaalipornon nimissä...

Asioita paljastui, sehän nyt oli selvää että mut pysäytettiin tekosyyllä. Kuten faija sanoi, se on ihan sama että seilasiko se auto vai ei, jos mut haluttiin ottaa kiinni ja kämppään haluttiin käymään niin syyhän vaikka keksitään.

Lain mukaan mun olis pitänyt saada takavarikkopaperit kahden viikon päästä pidätyksestä mutta kun kuukaudessa ei kuulunut, soittelin perään.

"Niin mun pitäs varmaan ne takavarikkopaperit saada?"
"Mitä sä niillä teet, kyllähän sä näit ne sillon."
" Asianajajan kanssa pitäs katsoa niitä, ja se nyt vaan taitaa olla laki."
"No mä lähetän ne sulle."

Siis mihin mä niitä tarvin? No vaikka siihen että mulla ois mustaa valkoisella siitä että mun rahat on viety, tarvitsen minäkin todisteita.

Tästä on nyt kohta pari kuukautta ja mulla ei ole vieläkään mitään tietoa mistään. Mites ne mun syytteet? Yleensä tollasesta lätkästään sakko aika pian. Vai voisko olla se että koska kiistin syytteet ja ne tietää että syytönhän mä olenkin.
Ei kyllä voi antaa asian mennä omalla painollaan tai mua kustaan silmään lisää.
Oon väsynyt tohon paskaan ja haluan vaan että ne idiootit jättää mut rauhaan, mutta tämä ei ole lopussa vielä.

72h ei ihan täyttynyt...

Luukku aukeaa ja koska olen muuten ookoo mutta väsynyt ja särkyinen, syöksyn luukulle tramalini perään ja samalla mulle tungetaan kaikki muutkin napit.

Taas pikkulinnut lentelee pään ympärillä.
En mä näitä kotona näin käytä, hyvänen aika! No mutta aika kuluu paremmin kun on totaalisen wasted.

Taas kuulustelu. En muista mitä se koski. Jotain syyllistämistä siinä oli että et ole tainnut äidillesi kertoa... kertoa mitä? Ja siis miks kukaan kertois tollasia asioita äidilleen ensinnäkin... lisäksi, jumalauta, mä oon päälle kolmekymppinen!

No, pääsen nyt sitten pois kun ei ne mua vangitakaan voi kun ei ole syytä, vittuiluna voi pitää 72h ihan ketä tahansa.
Vielä pitää odottaa että joku tulee ottamaan kuvat.
Siis mugshot.

Nooh, sekin tapahtui aikanaan, joka suunnasta kuvattiin ja voin luvata että niiden kuvien perusteella mua ei kyllä tunnista. Sanoinkin sen.

Sitten sain tavarani, osa kyl meinas unohtua ja johonkin mystisesti ja veitsi jäi vielä takavarikkoon.

Poislähtiessäni sanoin vaan pillerihumalaisen reteesti että hyvää onnea todistaa että mä oon hommannu jostain 20g piriä!
"No ei se itsestään oo sinne tullu"
Niinpä, you know it, I know it ;)

Heippa selli 13, meikä ottaa taksin jumboon auton luo, käynnistää sen ja ajaa himaan, haistakaa siniset vittu!

48h

Viimein tahrainen halogeeni oven yläpuolella syttyy ja kuulen luukun aukeavan.

Aamupalaa ja ne lääkkeet. Vartija rapistelee lääkepussia että täällä ois nää sun lääkkeet!
Siis oonks mä nyt joku koira vai? Tseh tseh tule tänne saat lääkkeitä nii!

Turha kai mainita että enpä siinä pystynyt edes liikkumaan. Äännähdin kyllä jotain ihan vaan siksi että se tajuaa että mä olen hereillä eikä ala kolaamaan mitään siellä luukulla.
Ei nyt toimi luokse-käskyt tai nameilla (lääkkeillä) houkuttelu kun ei musta ole nousemaan.
"No soita sit summerii kun haluut nää."
Läppäsen kädellä patjaa sen merkiksi että kuulin kyllä.
Ei siinä mihinkään summerille asti urheilla. Makaan silmät kiinni puol tiedottomana sillä perhanan tatamilla pimeys päässäni kunnes jossain vaiheessa kuulen oven aukeavan, vartija tulee viereeni lääkepussin kanssa että no mitäs sä näistä tarvit ja kuin sä nyt noin kipee oot?

Jaa a kuule vaikka siks etten teeskennellyt. I told u..
Saan osoitettua sormilla että montako ja mitä. Just ja just sain juotua mehua kyytipojaksi ja jään makaamaan kun vartija lähtee.

Kuluu semmonen puol tuntia ja nousen istumaan.
Sekasin kun seinäkello!
Normaali annos lääkkeitä mutta parin päivän paussi, heikko kunto ja tyhjä vatsa.
Sittenhän mä olinkin ihan maailmanomistaja. Hyvin erikoisen maailman.

Istuskelen siinä sängyn laidalla kuin kana orrella, eli kunhan istun ja ihmettelen kunnes ovi aukeaa.
Siellä on joku nainen. Kuulemma uusi tutkija. Mitäköhän sille edelliselle kävi, olikohan se liian allerginen mulle vai saikohan se jotain traumoja? Who knows.

Kuulusteluun mennään kivasti sitten, ja jossain vaiheessa tilaamani lääkäri keskeyttää kuulustelun hetkeksi.
Siitä lekuristapa oli hyötyä!
Jyrää mun omalääkärin määräyksen ja ei anna mulle mun omia mukana olevia opamoxeja koska ei kaksia bentsoja. Ikävä kyllä ne molemmat on tarpeen...
Myöntää mulle nukahtamislääkkeen ens yöks, yhden stellan! Ei ei ei... ei tällä lääkepäällä paljoa lämmitä.

Kuulustelua jatketaan. En itseasiassa näin jälkeenpäin muista siitä oikein mitään, muuta kun nyt se syyte on huumausainerikos, 20g amfetamiinia. Eli tämä on niistä jäämistä niissä yllätyspusseissa eli täysin hatusta vedetty määrä.

Kiistän, tottakai. Ja kyllähän ne tietää oikeasti ettei ne mun ole...
Jotain se puhu jostain jäämistä jossain, en mä oikein tiedä ees tättärää mutta onneks tällä tutkijalla oli itsellään kissoja ja oli tajunnut noudattaa lakia ja järjesti niille äitini hoitajaksi. Niinhän siis olisi pitänyt tehdä jo edellisenä päivänä... ajatella että jos pojille olis tullu jotain elimellisiä ongelmia tästä syystä kun olivat niin pitkään ilman ruokaa... onneks ei tullu, kantelun voin aina tehdä ja teenkin mutta jos jos niin ei se olis tuonu niiden terveyttä takasin. Ei pysty ees ajattelemaan tollasta :'(

Kuulustelu loppui taas joidenkin papereiden allekirjoitteluun joista en ymmärtänyt sanaakaan ja mainitsin kyllä senkin.

Pyysin kynän, koska mulla ei tosiaan ollut mitään siellä. MITÄÄN.
Paperia en tarvinnut koska ajattelin kirjoitella seinät täyteen lääkehuuruista hölynpölyä että seuraavalla on jotain tekemistä siltä varalta ettei seuraavakaan ymmärrä venäjää jolla suurin osa jutuista seinällä oli kirjoitettu.

Lopun päivää istuin sängyllä ja tuijotin seinää vajaan kymmenen sentin etäisyydeltä, tai ainakin siihen havahduin, kirjoittelin seinille, taiteilin grandimehupurkkeihin ja kirjoitin johonkin paperiin päiväkirjamaisesti.
Sain jotain ruokaakin alas. Jogurtin ja pillimehun, siknä se.

Luukusta tuli rivatrilia solkenaan, taisivat säikähtää. Noh, pysyinpähän sekaisin.

Yöksi sain sen stellan ja pari panacodia (toki lisää rivaa).
Vartija vaati nähdä että otan ne lääkkeet. Klo yhdeksältä illalla siis.

No mitäs siitä seuraa?
Särkylääkkeiden teho kestää semmoset vajaa kuus tuntia joten about kahen kolmen aikaan virkosin kitumaan selkääni kun ei se yks stellakaan mua kauaa nukuta.

Eipä siinä muuta, samaa settiä kun edellisenä yönä.