Persoonani toinen puoli, my ultimate guardian? Pt. 1

Tää on kunnon jaarittelua, sisäinen monologi joka on taustalla mun elämässä koko ajan, ja on kivempi kirjoittaa se kun vaan miettiä yksikseen koska kukaan ei halua puhua mun kanssa, sillon harvoin kun itseäni huvittaa keskustella.
Tää tulee jossain vaiheessa siihen pointtiin, mutta mutkien kautta. Ei mun tuu kirjotettuu mitään jos alan miettiä että mitä ja miten ja koska kirjoitan. Kirjoitan kun huvittaa mistä huvittaa. Muuten en kirjoita ja minä siinä häviän eniten.
Ja turha näitä on miettiä, julkasuun vaan.

Nniiiiin...
Ei oikein tuntunu näkyvän loppua sille mun huonon tuurin putkelle, paremman nimityksen puutteessa(saatan editoida sen tähän myöhemmin, ehkä) ja kun niitä iskuja(kuvainnollisesti, vähän niinkuin) tuli vaan joka vitun päivä uus.
Siis joka päivä meni päin helvettiä jo ihan alkujaankin ja useimpina niistä vielä sai kaupanpäällisinä vielä lisää jotain paskajuttuja, ja ei. Sen rääkityksen jälkeen en käytä nätimpää kieltä, fuck you.

No kumminkin, koska mun pää kestää, ongelma tuli vasta siinä kohtaa että kroppa ei kestä. Kyllä mä psyyken oon saanu pysymään kurissa ihan vaan käskyttämällä sitä, mutta ei ikinä pidä aliarvioida stressihormonin eli kortisolin myrkyllistä mahtia.
Se on kuin syöpä, syö ihmistä sisältä ja tunkee kipuna joka nivelraosta ja vatsahaavasta heh heh not funny.

Toi isku duunipaikasta, mä pystyin väistämään sen henkisesti mutta KABOOM!
Kroppaan osui. Vai minkä takia mulla oli seuraavana aamuna jokaisessa oikean käden sormessa niveltulehdus? Jo koulussa opetettiin että jos kaikissa(missä vaan, voisin käyttää tätä vertauksena ihmissuhteisiinkin) vaikuttas olevan samaa vikaa, niin se todellinen syy löytyy muualta, niinkuin se osaltaan onkin.

Toki oon kolhiintunut matkan varrella mutta erikoista että kaikki vanhat vammakohdat alkoi oireilla kivuliaasti, ja lisäksi joukko uusia joita nyt tuli kun enhän mä hommia lopettanut, ikävä kyllä ei enää oikein tosta sohvalla makaamisesta saa tienattua ruokarahoja. Tai kyllä minä pärjään, mutta elukoille pitää olla ruokaa kanssa(tulin just 247 nistialepasta laukussani pakastekuutio jotain thairuokaa, suussani korvapuusti ja kainalossani 400g naudanjauhelihaa. Se jauheliha ei siis ole minulle. Naureskelin asialle siinä kun yritin olla jäämättä auton alle perjantaiöisessä kurvissa jossa ei enää siihen aikaan ollut liikennevalot toiminnassa.)

Siinä kaupassa ei oo öisin tylsää. Paitsi jos oot töissä siellä ja joudut kestämään sitä sirkusta joka päivä ja jokaikinen y ö.(sinua ajattelen!)
Kun olin valkkailemassa sitä thai cubea pakkasesta, siihen huojui semmoinen nuori mies joka oli iiiihan wasted. Otti saman kuution mihin itsekin päädyin ja sanoin että hyvä valinta 👌. Hän nyökkäsi vastineeksi.
Meen kassalle ja sieltä tää sankari tulee niin että hyvä että käytävä riittää. Tuli kassajonoon mun jälkeen.
Kunnioitettavaa skarppausta! Huojuen ja silmät pyörien se seisoi jonossa, laittoi ostokset hihnalle ja haparoiden laittoi jälkeensä "seuraava asiakas" -kapulan. Sitten hän maksoi normaalisti ostoksensa. Tai siis normaalisti, no siis suoritti ja jopa ylisuoritti kaikki asiat aiheuttamatta mitään hämminkejä, ollessaan selkeesti niiiin kamoissa että ei sitä enää skarppaamalla peitetty 😂 mutta ihan kiitettävän arvoinen suoritus. Suoritukselta se varmaan hänestäkin tuntui.

Wow nää anekdootit sotkee juonen. Mutta ne on olennaista kertoa. Siis..

Ja kun mikään ei tunnu paranevan, mikään määrä särkylääkkeitä ei auta niin siinä vaiheessa niitä on oikeestaan aika turha edes popsia koska sit ylitetään se raja kivunlievityksestä pilleripöhnään.
Siinä vaiheessa se pilleripöhnän määrä ei sitten enää korreloi siinä että kuinka paljon se auttaa siihen särkyyn, vaan siihen kuinka paljon pystyt sietämään sitä. Jos siis edes sitä, sit olis pitäny vaihtaa vahvempiin joka olis ollu hieno alku tielle itsensä invalidisoimiseen.

Vammojen pitää saada parantua, ja tässä monet ovat menneet pieleen, ne pitää ihan itse hoitaa. Kaikki ei parane pelkällä levollakaan, koska lepo surkastuttaa lihakset ja jumittaa paikat ja verenkierto toimii huonommin et siinäpä paranet sit.

Mutta jos mieli ei anna rauhaa niin siinä ei kuulkaas mitkään valtakunnan lepositeet rentouta.
Tämä on siis loputon suo, joka osaltaan olis helpompi kulkea yksin, koska matkalla on niitä jotka ovat mahdollisesti minua heikompia henkisesti, tai sitten niitä jotka kantavat vielä suurempaa taakkaa hartioillaan kuin minä.
Niille on pysähdyttävä ojentamaan käsi. Ne ihmiset jotka eivät anna kurjan olonsa näkyä muuten mutta fiilikset jotka mä kyllä sieppaan heti jos nään sen saman minkä itsessäni, eli hienosti sanottuna, kun henkilö vaipuu omiin mietteisiinsä ja jos se ei pysty hallitsemaan naamaansa joka taipuu niiden mietteiden mukana, naps!
Sillon mun on pakko vetää se ihminen ylös.
Whoever needs it the most.. mutta joskus musta tuntuu että koska se mitä teen ihmisten eteen, ei ole ehkä suuria eleitä, tai siis ei todellakaan ole, vaan lähes huomaamattomia mutta sellaisia joista on oikeasti jotain apua, enkä hirveesti ota mitään kunniaa tollasista, koska jos välität, autat, ja jos et, tai en, niin no, painu helvettiin kitisemästä, en mä hyväntekeväisyyttä harrasta, osapäiväsosiopaattina nääs.
Mut ois se hei kiva saada joskus jotain vähän vastineekskin.

On kolme ihmistä joita en voi syyttää siitä että he suhtautuisivat välinpitämättömästi
(aaargh mä oon lukenut tosi paljon juttuja englanniksi niin jotkut tän aihepiirin asiat ja varsinkin ilmaisut ovat tönkköjä, kuten voi huomata. Mutta eeeen halua kirjottaa suomeksi ja heittää sinne väliin jotain "y'know?" vaan ihan samalla kielellä että tiiäts?) Tai siis edes tahattoman välinpitämättömästi.
Vanhempani, no ne nyt ei aina ymmärrä mutta kun niiden lähtökohta on se että ne haluu mulle parasta vaikka se "paras" sattuis sillä hermoromahduksen hetkellä(siis ei mikään semmonen tilapäinen päreiden poltto) se että huudan niille ja ne ymmärtää, ja sitten tämä ex-mieheni jolle näyttää jostain syystä olevan jokseenkin tärkeää ja tarpeeks hyvä tulos että pysyn järjissäni(ja poissa putkasta ehehe 😐).
Kiitos heille, ehkä varsinkin jälkimmäiselle... vanhempani ovat toki joutuneet sietämään mua kauemmin ja joutuvat jatkossakin, mutta ei tällä mun exällä oo mitään pakotetta muhun. Eikä se mua hyysää. Ei me puhuta sen kanssa mitään tunnejuttuja mutta hänestä on ollut niin iso apu tämän pakan kasassapitämiseen että haistakaapa kakka ne joiden mielestä mun olis pitänyt valita mun seura paremmin blah blah blah...
Mä tiedän sen että jos vielä käy niin että minäkin istun raastuvassa exäni töhöilyjen takia(no et sä näitä lue kun et sä jaksa mun facebook diipadaapailuakaan  :D mut kyl siin semmonen töhöilyn meininki alko olla myönnä pois) niin siellähän sit istun, puoleni olen valinnut. Helppo puoli se ei ole mutta minkäs teet, en minä ole onnellinen jos ympäröin itseni joillain vitun kiiltokuvakavereilla.

Ja kerronpa vaan että jos joskus jotain todella tarvii niin niillä kiiltokuvakavereillä ei tee yhtikäs mitään. "Juu voit toki tulla, jätä kengät ja ongelmas sinne eteisen matolle vaan".

Sori mut not sori, se on koko paketti. Paskaa paketissa ja kusta kupissa YOLO.

Jaarittelu jatkuu toiste, ehkä haluun välillä kirjottaa jotain muutakin.