Rötköttänyt matolla äxänä, fiilistellyt musaa, miettinyt et pitäsköhän joskus ottaa ja pestä katto(ja kevätputsata tuuletinlamppu ennen kun sen laittaa hyrräämään niin että seinätkin saa pölykuorrutuksen ja joudun imuroimaan ne, true story) kun mun mielestä se on ollut joskus valkosempi... onhan tässä kopissa kuitenkin röökattu se 10 vuotta, vähän näön vuoks puhalleltu raollaan olevaa itsemurhaovea kohti. Enkä mä ite oo ees ikinä röökannu. Kummaa siis että asia on mulle ihan sama. Aina ollu.
Exän pakotin joskus talvisin polttamaan liesituulettimen alla vaikkei se ime ees mihkään hormiin, mutta uskallappa avata ykskin räppänä joka pitää pakkasen ulkona ...
Kiinnostavaa. No ehkäpä musta on.
Jännä. Tuli tämmönen käsite mieleen ellei jopa keksittyä itse, kun Bowie-psykoosi.
Omg. Mun jutut. Pakko kirjottaa ku ei tätä kukaan suostu kuuntelemaan niin kauaa kun mulla asiaa riittää.
Anyhows. Sillon kun mulla oli possunuha, ja sairastin toista viikkoa kovassa kuumeessa enimmäkseen ihan pihalla. En mä edes tiedä paljonko lämpöä oli, ihan tarpeeks ainakin. Aloin tulee tolkkuihini sen verran että pystyin edes somettamaan.
Ja luin että David Bowie kuoli!
Tämä oli liikaa ylikypsille aivoilleni. NOOOOOO! Miten voi olla, ei se voi kuolla, mitä täällä tapahtuu, i dont wanna live on this planet anymore!
Niin, se on toki vaikea käsittää että 69- vuotias syöpäpotilas voi kuolla. Eläkää ite kuukaus pelkällä marlin mansikkamehulla ja panacodeilla ja katotaan millaseks se todellisuus muuttuu. Varsinkaan kun ei ole mitään muuta ihmiskontaktia kun se että joku tulee täydentämään mansikkamehu ja kissanruokavarastot.
Kuukauden sairastin, oliko vasta kolmannen viikon kohdalla kun pystyin ottamaan Ranen takasin hoidosta, ennemmin en olis pystyny ulkoiluttamaan sitä ja vielä viidennenkin viikon kohdalla tahtini oli kuin mummolla jolla puuttuu pyörä rollaattorista. Mut kun mä ponkasen kyl ylös heti ku pystyin, vaik ei aina kannattas.
Se miten Bowie liittyy tähän, niin hyvin kiinteästi. Ei mulla ollu kuukauteen siinä muuta kun Bowie-dokkarit, musa, livet, name it.
Himassa pyöriskelin kuumehoureissani ja Bowie- päissäni.
Kaikissa lyriikoissa(no ehkei kaikissa, jos ootte perehtynyt. Sille sekavuuden tasolle ei onneksi menty) oli järkeä ja niitä suorastaan eli. Ite en oo niin alienien perään silti(hänhän siis oli ziggy stardust, spaceboy, jne) mutta se mikä muhun on vedonnut aina on se punanen lanka siinä musassa, yksinäisyys. Tietynlainen henkinen itsensä tahaton eristäminen muista)Siihen oli hiton helppo samaistua ainakin siinä vaiheessa jos viettää kuukauden ylhäisessä yksinäidyydessään. Varsinkin kun oon aina tuntenut itseni yksinäideksi. Olen sinänsä vahva niin mua ei tarvi auttaa ja vaikka tarviskin niin enhän mä osaa pyytää. Mut tiedän et se on oma valinta, yritän skarppaa. On kavereita ja kaikkee ihan normaalisti, mutta vaikka tykkään seurasta, ihmiset kuppaa mun elinvoiman ja oloni on välillä suorastaan persraiskattu kun matkaan aamujunalla kotiin.
Ei siis johdu niistä ihmisistä, its not u, its me, ja tottakai uudestaan uudestaan.
Mut se siitä.
Tämä maaninen psykoosi(ei oikeita diagnooseja, mutta jollain sanoilla sitä fiilistä on kuvattava) kesti vuoden. No mikäs siinä, väänsihän se musaa joku 5 vuosikymmentä?
Eli biisejä riitti fiilisteltäväksi kyllä! Plus kaikki muu oma outoilu pään sisällä asiasta.
Ulkopuolisia en kiusannut asialla pahemmin, mitä nyt kerran vaadin illanvietossa että jos eräs seksuaalivähemmistöön kuuluva ystäväni saa madonna-tunnin, niin...
Jotenkin tuntu siltä et aivot kehittelee jotain jeesiä tollasen varalle ettei kärsi ihan niin pahasti koska tauti iski yllättävän kovaa, ja jälkeenpäin kelailtuna jonkun olis pitäny ehkä tsekkaa mua aluks vähä useemmin mut kun oon sellanen paskiainen kipeenä että en päästä oikein ketään lähelle.
LET ME SUFFER ALONE, DOG DAMMIT!
Sen huomas myös sit nukkumaanmennessä sit ku pahin pimeys hellitti niin silmät kun sulki niin johan oli trippailut. Miellyttävää, mutta vähän hämmentävää.
Mun aivot oli herkät kun raastinraudalla raastetut, siksi olen vajonnut siihen että teen koko postauksen julkisuuden henkilöstä. Että sitä OMG.
Se sai mut vajoamaan joksikin teiniksi millainen en ikinä ole edes ollut.ä
Miksi nyt?
Nohh... on toi mun hevoshässäkkä ja tolleen, en ota sitä läheskään niin hyvin kun esitän, NOPE. En tiedä mitä mä odotin. No shit, mistä mä olisin voinukkaan.
Ei siinä, mutta vähän alkaa taas Bowie-psykoosittaa. Ehkä se on mun selviytymiskeino tietyissä tilanteissa.
Lyriikat ja fiilis on kuulkaas taas niin lähellä sydäntä että!
Ja sit kun sitä tuotantoo on laidasta laitaan ettei tarvi synkistellä ellei haluu, ja mä en haluis... oon jo tarpeeks synkistelly elämässäni niin se ei juuri uutta tarjoa.
Kesäkin tulee ja kaikki. Ja sitä syksyä vältellään vielä ajattelemasta.
Eli jos naapurit ei digaa, niin luurit korville ja hetkeks siihen speissimaailmaan että rauhoitun.
En mä pelkästään matolla maannu, pitihän sitä äitiä käydä moikkaa kun semmonen päivä oli.
Mutsi oli kertonu ystävälleen että Riia tulee aina jouluna, äitienpäivänä(vaikka megadarrassa nukuttuani 2h treenikämpän sohvalla ja napsien valkovuokkoja tien varresta, mut silti! Siit on jo varmaan 10 vuotta kuitenki) ja hänen synttärinään.
Ystävänsä kommentoi että kuinka se jaksaa, on varmaan rankkaa!
Heh heh, thanks.. ehkä mä ny muutenkin käyn.
Hevosen hoiti ja liikutti pikku apurimme tänään :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti