No niin. Mä katon harvoin leffoja silleen ajatuksella. Taustallahan noita pyörii.
Katoin just SAKSALAISEN nuorisoelokuvan. En ikinä katso saksalaisia elokuvia, ikinä.
Mutta sääntöön löytyi poikkeus.
Christiane F. Metroaseman lapset, oli kai suomennos.
Leffa on varmasti todenmukainen ajankuvaus 80-luvun alkupuolen huumenuorten elämästä Berliinissä, jonka sanottiin olevan Euroopan heroiinipääkaupunki.
Leffa ei sorru Hollywood-tyyliin mässäilemään likaisilla yksityiskohdilla kuitenkaan piilottelematta niitä. Kaikkea ei tarvitse näyttää valokeilassa jotta katsoja tajuaisi asian.
Yksinkertaisuudessaan leffa kuvaa porttiteoriaa aika ilmiselvästi. Elokuvan päähenkilöt ovat vain 14-17-vuotiaita, Christiane täyttää 14 ja on "aikuinen".
Onnettomia lapsia hunningolla, kuolemattomina aluksi.
"Haluan vain tietää miltä se tuntuu."
"Haluan tietää miltä sinusta tuntuu."
"Pääsimme irti jo kerran, ei se ollut niin paha. Pystymme siihen uudestaan, ei yksi piikki haittaa."
Ei se ole edes fun and games ennenkään kun joku kuolee. Tämä elokuva ei glorifioi asiassa mitään, vaan näyttää hetken euforian ja elämän joka muutoin on pelkkää epätoivoista vaaleanpunaisen lohikäärmeen jahtaamista.
Löytyy youtubesta, "Christiane F. Full movie" englanninkielisillä subeilla, hyvä, koska mä en osaa saksaa suunnilleen lederhosenia enempää.
Suosittelen myös elokuvaa "Gia".
Elämänkerrallinen elokuva 80-lukulaisesta huippumallista nimeltä Gia Garangi, jota tässä näyttelee Angelina Jolie. Elokuva on vuodelta -98... hitto ihan ku se vuos olis ollu vasta äsken! Mutta ei ole.
Anyway.
Aika tyypillinen tarina menestyksestä, ongelmista, niiden itselääkitsemisestä jota siihen aikaan jopa pidetään hyvänä, heroin ćhic ja kaikki, maine ja kunnia imaisee maailmaansa ja sylkäisee pois kun homma ei pysy lapasessa.
Julmaa, koska ihmiseltä ei voi odottaa että se pysyy lapasessa. Se on kuin lumipalloefekti, ruokkii itseään.
Ihminen joka tarvitsee apua, saa osakseen ihailua.
Gia Garangi ei enää seiso sen ajan huippumallien joukossa koska nistielämä johti lopulta aidsiin aika pian.
Eiks mulla ookkin mieltäylentäviä nää valinnat? Telkkaristahan katon nykyään illalla Friiltä murhaohjelmia. Murha etelän idyllissä(southern fried homicide) ja painajainen naapurissa(nightmare next door) ja vaikka mitä.
Olin ennen kova CSI-diggari (Horatio!) Mutta nyt niitä ei tuu enää tai sit oon kattonu liikaa, mutta käy mulle, oon aina tykännyt tositapahtumiin perustuvista elokuvista, dokkarisarjoista ja elämänkerrallisista kirjoista, siis jos kirjan ikinä lukisin.
Musta on jotenkin lohdullista(ja ehkä jonkun mielestä sadistista, en itse kuitenkaan näe asiaa niin) nähdä että ei mulla ookkaan asiat niin huonosti kun ne voisi olla.
Mun ongelmat voi kuitenkin ratkaista ajan kanssa ja pienellä vaivannäöllä, joidenkin ei voi.
Kolikon kääntöpuolena tykkään kattoa myös jotain jäätävää MTV-typeröintiä kuten Geordie Shore tällä hetkellä. Niitä vilpittömän olosia törppöjä katsellessa olo kevenee :D.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti