Ai niin olikin vielä yksi hieman surullinen juttu.

Se musta hevonen jota ratsastin, jonka nimeä en mainitse koska se ei ollut omani, on nyt sekin siirtynyt ikivihreille.

Sillä alkoi talven mittaan vuotaa sieraimesta verta harva se päivä, ja omistaja toki päätti ottaa selvää asiasta ja vei sen klinikalle.
Löydös oli aika lohduton. Sillä oli 20cm pitkä kasvain nenäontelossa joka puristi toisen sieraimen tukkoon.
Olin jo alkanutkin huomata että sen suorituskyky vaan laskee vaikka kunnon pitäisi kohota. Oikeastaan mentiin pitkään vaan käynti/kevytravi/eteen alas-jumppaa jo ennen kun sillä epäiltiin mitään, koska muu olisi tuntunut väkisin vääntämiseltä.
Asiahan sitten selvisi niin että eipä se varmaan jaksa jos hapenottokyky on heikentynyt. Hevosen ehdoilla ja rajoja varovasti venyttäenhän mä ratsastan, ONNEKSI. Olis vähän huono omatunto jos olis ruoskinut sairasta hevosta.

Kasvaimen koepalasta odotettiin tuloksia ikuisuudelta tuntuvan ajan.
Parhaassakin tapauksessa tilanne olisi ollut huono koska kasvain olisi kuitenkin pitänyt poistaa ja se oliSi ilmeisesti edellyttänyt kallonkin poraamista eli ei pieni operaatio.

Omistaja päätyi järkiratkaisuun ja eräänä talvisena perjantaina musta F, kapteeni puujalka, lopetettiin kotonaan tallin pihassa.

Tuntui kyllä pahalta omistajan puolesta. Hän oli pitänyt hevostaan kuin kukkaa kämmenellä, ja sitten käy näin. Asia johon ei oikeastaan olisi voinut vaikuttaa mitenkään.

Että lepää rauhassa, ystävä <3.

Kun mulle antaa hevosen ratsastettavaks niin se kuolee kahden vuoden kuluessa. Ensin meni pieni, pippurinen ja taitava hollannin pv, Nyt tämä .

Eläinalan realiteettejä taas. Aina tälläset muistot tulee olemaan kirpeitä, mutta etäisyys niihin kasvaa ja aika parantaa.