Tilitetään nyt sitten vaikka.
Mieluummin mä tänne tilitän kun kellekään yksittäiselle ihmiselle.
Väsähtänyt meltdown. Eli ei ees kunnollinen.
Olin tossa hetken kuppilassa pitämässä hauskaa.
Ei tuu enää baareissa käytyä, ug bileissä lähinnä..
No mutta olin.
Ihmiset tuntuu jakaantuvan kahteen ryhmään.
Niihin jotka puhuu, ja niihin jotka kuuntelee.
Mä en jaksa siihen huutokuoroon liittyä, en nää siinä pointtia koska saako kukaan siinä sanottua oikein mitään millä on merkitystä kenellekään?
Ei mun nähdäkseni. Sitä vaan puhutaan, ja vaikka näyttää että kuuntelis, miettii tosiasiassa samalla vaan että mitä itse sanoo seuraavaksi joten mitä keskustelua se oikeastaan on?
Enemmän siinä on pointtina itsekorostus.
Jaa mistä mä tällästä päättelen?
No koska kuulun siihen puoleen ihmisistä jotka kuuntelee ja tarkkailee.
Kaiken sen paskanjauhannan alla vaikuttas pohjimmiltaan olevan se että ihmisillä on hirveän paha olla.
No tottakai hauskaakin on, mut sillon kun ei ole...
Miten jengi pystyy kattomaan tollasta? Nykyään mä nään ihmisissä sen että ne vaan perseilee tai sitten ne vaan jotenkin yrittää selvitä elämästä eikä ne tiedä miten muuten sen vois tehä kun tavalla jonka näkee, näkee miten muut käyttäytyy.
Hukassa on moni. En tiedä pitäskö niille nostaa hattua kun ne jaksaa sitä vai sanoa että lopettaa sen teeskentelyn.
Miksi teeskennellä?
No jossain määrin sitä on tehtävä kuitenkin tai jää yksin.
En usko että mua kukaan oikeastaan tuntee. Tietää kyllä millanen mä oon mutta...
Pakon edessä elämä on pariin kertaan menny ihan uusiks ja nykyset tutut ei tunne mua. Ei ne tiedä ees mistä mä oon peräsin.
Pari viikkoa sitten istuin iltaa exäni ja ystävämme kanssa. Exäni sammui tapansa mukaan istualleen kun se sitä harrastaa ja mä kuuntelin kaverin pitkää monologia esim. Siitä että miten kolmannen valtakunnan aikaan kaikki oli paremmin ja markka-aikaan muutenkin.
En itse edusta kyseistä aatetta mutta siinä oli sentään jotain tuttuuden tunnetta tän mun yleisen vieraantuneisuuden vaihteluksi. Sellaseen mä oon tottunu, sillon ku spurguillaan nii spurguillaan, se on mielentila. Ei siihen tarvi mikään hauskanpito liittyä.
..spugeilu on mielentila... joo.
Maailmankuvani on ihan kamalan paska. Ei se niinku hauskaa oo nähdä asioita tässä valossa mut onko tästä näkemistavasta paluuta. What has been seen cannot be unseen?
Mut mitäs jos se onkin niin päin että mä oon nykysin vaan häiriintynyt ja se mitä koen nyt onkin se mikä on valetta?
Tollasta asiaa on aika vaikea mennä sanomaan.
No toivotaan että se on niin, ja sitten kun mun hermot palaa takasin niin näen maailman taas siten miltä sen pitäis(kai) näyttää.
Vai toivonko sitä?
Haluan olla onnellinen mutta se ei saisi edellyttää sitä että olisin sokea ja typerä.
Masentunut en ole enkä ole ikinä ollutkaan, ahdistuskin pysyy kurissa, melko vaivattomasti tai sitten ei, riippuu kuka asiaa katsoo.
Mut sillähän ei sinänsä ole väliä koska vaan mä olen näkemässä.
Se mun synkkä maailmankuva tekee ihmisten kanssa kommunikoinnista vaikeaa. Tai ainakin raskasta kun enhän mä nyt ihan mitä tahansa pimeitä juttuja voi tosta vaan heittää, todennäköisesti monet kokis sen synkempänä kuin edes minä itse, osaan jo suhtautua vähän huumorilla.
Mustalla huumorilla, hah hah...
Ei mulla niinku huonosti edes mee, mitä nyt jotain pikkuseikkoja, mut sen sijaan voi niitä piruparkoja jotka ajattelee että mä voin pelastaa ne jotenkin.
No ehkä siitä syystä kun ne tietää että mä näen miltä niistä tuntuu sen ilosen kuoren alla.
Ite en kyllä laittas hirveesti uskoa muijaan joka livahtaa baarista himaan yheltätoista sanomatta sanaakaan kun se on vaan saanu tarpeekseen.
Meen kotiin, suorastaan liikutun siitä kun mun elukat on niin vilpittömän ilosia nähdessään mut.
Sit mä kuuntelen repeatilla biisiä siitä miten maailmanloppu tulee viiden vuoden päästä ja katon telkkariohjelmaa maailman julmimmista sarjamurhaajista.
Tässä mä nyt olen, ja oon paljon tyytyväisempi tässä.
Tai siis olin, tokihan mut keskeytettiin kun kaveri alkoi vaatia mua seurakseen Herkulekseen. Vissiin gay baari. No oli vaikka mikä baari niin sellasta voimaa ei maailmassa ole että lähtis nyt keskustaan bilettämään.
Tätä selvitellessä mun ajatus sit katkes kun yritin tässä terapoida itteeni hitto.
No, oli miten oli niin näin on ja olkoot.
Jatkan myöhemmin siitä että miten paljon mä vihaan ihmisiä(en siis yksilöinä, toki jonkin verran arvostan kavereitani) ja maailmaa.
No, anyway. En mä ole varmasti ainoa ajatusmaailmani kanssa mutta mistä sen tietää kun jos ne jotkut on samanlaisia ku mä, niin ne on varmaan yhtä halukkaita keskustelemaan asiasta.
Turha sitä nyt ainakaan kimpassa on puida että miten voi olla näin perseestä, se on enemmän sellanen oma juttu.
En mä nytkään ihan oikeesti keksiny että kenen kanssa puhuisin tästä, ne(se) joka ehkä olis samalla aaltopituudella nukkuu koska sillä on lapsensa luonaan, tietty, enkä mä muutenkaa puhelimessa halua puhua.
Toinen sit taas... :D no se on sit erilainen, luulenpa että sen kanta asiaan on että kun on yhen mun sekojutun kuullu nii on kuullu ne muutkin, joka on itseasiassa oikea tapa suhtautua asiaan.
Muille on turha puhua kun ei ne ees tiä missä ne ite on.
Jos joku tätä lukee niin en mä oo mitenkään seonnut, tykkään vaan kirjottaa näin koska ei muakaan kiinnosta kuulla mitään mikä ei tule suoraan ihmisen sisimmästä vaikka sillä riskillä että se kuulostais tyhmältä.
Ne asiallisen semineutraalit ja sanamuodoiltaan sellaset lauseet jotka on tarkotettu hämäämään, kiinnittämään huomio johonkin muuhun kun asian ytimeen on jo kuultu, osaan niitä tulkita mutta ei huvita leikkiä mukana.
Muutkin on törppöjä niin miks tässä pitäs pelätä sitä että vaikuttaa ite törpöltä kun ei nyt tässä mitään äidinkielen oivaltavaa ja näppärästi jäsenneltyä esseetä olla kirjottamassa.
Mä haluun vaan nyt syödä hyvin ja sit lähtee koiran kanssa lenkille ja pää tyynyyn...
Mä oon jo viikon halunnu nukkua kunnon yöunet. Sängyssä, en sohvalla kun en näemmä voi mennä illalla sohvalle kattomaan töllöö ja rentoutumaan ku sit seuraavaks herään siitä nii kello on 6.
Great.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti