En oo välttynyt näkemästä somemyllytystä erään edesmenneen nuoren bloginkirjoittajan kuolemasta.
Tämä postaus käsittelee lääkkeiden käyttöä, koska se pieni joukko ihmisiä joka mut netistä tunnistaa, tietää kyllä ettei asia ole minulle täysin vieras.
Kun ihminen käyttää kolmiolääkkeitä, vaikkakin ihan reseptillä, saa hän siitä kansankynttilöiltä leiman otsaansa. Jopa nistin leiman.
Miksi ihminen, varsinkin jos ajatellaan "normaalia"aikuista, käyttää pkv-lääkkeitä?
Puhun siis nimenomaan pkv-lääkkeistä eli huumausaineiksi luokiteltavista lääkkeistä.
Ihmisiä on erilaisia mutta veikkaan ettei ihan hupiinsa kuitenkaan.
Kaikki kokee maailman eri lailla. Siinä missä juuri sinä kiillotat sädekehääsi kehumalla ette tarvitse mitään lääkkeitä ja kyllä elämässä tulee vastoinkäymisiä joista pitää selvitä muutenkin, ulkoilemalla, läheisten tuella, tai sitten vaan sillä menttaliteetillä että elämässä nyt ei aina vaan ole hauskaa.
No, niinpä. Mutta ne ovat sinun aivosi, sinun elämäsi ja miten näet sen.
Moni blogi jota olen lukenut, koukuttaa lukijansa juuri sillä että se saa ihannoimaan ja ehkä vähän kadehtimaan kirjoittajan menevää, iloista ja loisteliasta elämää. Sen saa helposti näyttämään siltä. Mutta kuten tässä huomattiin myös, se oli pintaa. Pinnan alla voi olla ihan muuta. Harva haluaa näyttää kurjuuttaan.
Samalla tavalla voi olla epäonnistumisia, pettymyksiä ja traumoja. Myös mieli voi olla sairas tai se voi sairastua paineen alla. Ihmiset on erilaisia. Tarvitseeko tätä toistaa vielä?
Kaikilla ei ole tukiverkkoa, on yksinäisyyttä, riittämättömyyden tunnetta, kalvavaa stressiä niistä suurista odotuksista jotka eivät tunnu toteutuvan vaikka vuodet kuinka vierii. Tämäkin saattaa tehdä ihmisestä kusipään joka ajaa läheisensä pois oman pahan olonsa takia. Se ei ehkä tule ilmi ikinä. Kaikki eivät ole ekstroverttejä.
Mitä tälläinen ihminen sitten tekee päivästä toiseen? Voi olla että on ainakin ahdistunut. Itseään voi pakottaa normaaliin elämään ja normaaliin kanssakäymiseen muiden kanssa mutta jos se ei tule luonnostaan vaan taustalla on tunne että oikeasti haluaisit vaan repiä tukkaa päästäs niin normaalin esittäminen on todella kuluttavaa.
Ei kaikki halua kertoa muille ihmisille että mikä on. Ei huvita selitellä, puida tai näyttää haavoittuvaisuutta. On helpompaa teeskennellä kun "häpäistä" itseään omissa silmissään enemmän kun mikään nakukuva internetissä voisi tehdä.
Eläpä sellaisen musertavan stressin kanssa sitten joka päivä. Voimat loppuu, tulee jonkinasteinen romahdus ja päädyt lääkärille. Mitä lääkärillä on tarjota? Lääkkeitä.
Aivokemian kanssa temppuilevat ssri snri mao- lääkkeet ja neuroleptit saattavat toimia. SAATTAVAT. Tai sitten niistä tulee vielä pahempi olo ja sinusta lääketeollisuuden koekaniini. Mutta hei, niissä ei ole viihdekäyttöpotentiaalia. Et näytä olevan lääkkeissä. Siistiä.
Minähän olen kolmiolääkkeiden puolesta liputtaja VAIKKA EN VOI TARPEEKSI KOROSTAA NIIDEN HAITTOJA SIINÄ VAIHEESSA JOS HOMMA LÄHTEE LAPASESTA.
No niin. Oletetaan että potilas on hyvin ahdistunut vaikkapa ihan syystäkin. Hän onnistuu saamaan rauhoittavan ja ahdistusta poistavan lääkityksen. Saa kenties elämästä kiinni. Mutta kaikki eivät ymmärrä miten herkkä prosessi se on nousta sieltä "epätoivon suosta". Jos onnistuu tavoittamaan auringonsäteen tai huomaa yhtenä hetkenä että asiat on aika jees, niin siihen ei välttämättä paljoa tarvi että ihminen putoaa takasin kuopan pohjalle ja joutuu aloittamaan tikapuiden kiipeämisen alusta. Ilkeät sanat, epäonni, yksin jääminen.. you name it.
Tähän päälle vielä saa koko ajan kuulla ilkeilyä lääkkeiden käytöstä. Tulee syyllisyys. Pitäsköhän jättää ottamatta kun siitäkin tulee huono omatunto? Mitä tehdä?
Sitä ikään kuin ei vaan voi voittaa, teki mitä hyvänsä. Siinäpä sätkit. Ja sitten kun on vielä ne ongelman aiheuttaneet asiat taustalla lisänä koska mihin ne olis kadonneet?
Kaikilla kun ei ole onnistuttu hoitamaan syytä vaan autettu kestämään seurauksia.
Tässä asiassa ihmisiä on kahdenlaisia, luovuttajia ja selviytyjiä.
Itse olen selviytyjä. Mielessäni ei ole koskaan käynyt että luovuttaminen olisi vaihtoehto. Mua ei kiinnosta mitä joku low life no life on mieltä mun lääkkeiden käytöstä. Kuka täällä on määrännyt että elämäänsä ei sais helpottaa? Ei siitä kärsimisestä mitään kruunua tai mitalia saa.
Onko niin pakko päästä pönkittämään omaa epävarmuuttaan toisten kustannuksella? Minä en välitä koska eipä paljon kiinnosta, tiedän mitä olen ja mitä en, mutta joillekin se on rankenpaa, jopa kestämätöntä.
Ihmisellä on vaikeuksia itsensäkin kanssa, ei se tarvi enää lisäksi syyllistämistä muilta ihmisiltä.
Riippuvuus on heikkoutta, mutta se heikkous ei lyömällä parane. Samoin kun ilkeät sanat eivät täytä tyhjiötä ihmisen sisällä.
Voin vaan jo tällä elämänkokemuksella sanoa etten pidä monia ihmisiä juuri minään.
Pahoittelen epämääräistä sinä-passiivin käyttöä, tiedän ettei se kuulu suomen kieleen. Tää on vähän vaikeeta vaan kun ei nää kun kaks viimeistä kirjottamaansa riviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti