Olin bookannut viimeisiksi öiksi huoneen taas Haddon Hallista, koska pidän sen nuhjuisesta olemuksesta, isosta uima-altaasta, sijainnista ja hinnasta.
Paluumatka Keyssistä oli rankka kun perkele. Lähdettiin ajoissa ajamaan koska tiedossa oli matkan todellinen kesto. Ja se että matkalla piti piipahtaa vielä Sawgrass millsissä ostamassa pari juttua joita en SYYSTÄ TAI TOISESTA saanut ostettua.
"Kuinka kaukana se kauppa on"
"parinkymmenen metrin päässä"
"NYT ON MENNYT JO VARMASTI 30 METRIÄ MISSÄ SE ON?!?"
"kato, tossa noin."
For real. Tässä vaiheessa ei olisi varmaan kannattanut kysyä että kumpi on mulle tärkeämpi, mies vai se huppari jonka halusin ostaa. Nooh, huppari ei nostata kohtausta joka vitun asiasta...
Viimein päästiin palauttamaan auto, ja faija heitti meidät sitten junalle. Jätin sille ovelasti jotain matkatavaroitani että se voi tuoda niitä sitten joskus, koska mulla ois varmaan kapsäkin painoraja(tai vetoketju) paukkunut yli.
Junamatka oli pitkä. Se vaan yksinkertaisesti oli pitkä.
Päätin jo alunperin että menemme yhtä asemaa pidemmälle kun yleensä, eli lentoasemalle koska se aikaisempi ja lähempänä SoBeachia oleva eli metrorail transfer on ihan täyttä ghettoa, jos sitäkään.
Ei sieltä edes saa taksia.
Oli se hankalaa tuollakin kun ei ollut taksin numeroa ja jostain syystä tri-rail asema käsitteenä on hirveän vaikeasti ymmärrettävä asia taksikuskeille. Are there more ways than one to spell it? ja matkakumppanini oli tapansa mukaan täysin yhteistyökyvytön eikä sen väärinpäin olevalta nassulta voinut löytää mitään merkkiä minkä olisi voinut tulkita tyytyväisyydeksi edes siitä että sain meille taksin vaan perinteisesti kaikki oli mun syytä, kuten myös nekin asiat mitkä päin vastoin olivat oikeastaan hänen syytä jos nyt joka asiaan pitää syyllinen hakea.
Mutta viimein saatiin päivä pulkkaan, eikä hotellihuone ollut tällä kertaa se puljun kamalin siivouskomero vaan ihan sopiva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti